Kaappikello ei kuitenkaan ole talon mukana meille tullut, vaan löysimme sen Tukholmasta. Joulukuussa 2011 olimme vanhempieni 140 -vuotisristeilyllä ja kävellessämme Tukholman vanhassa kaupungissa katseemme kiinnittyi antiikkiliikkeen ikkunassa olleeseen haarniskaan. Tuolloin yksitoistavuotias poikamme halusi mennä sisälle katsomaan tuota haarniskaa ja muuta ikkunasta näkynyttä sotamateriaalia.
Liikkeestä pois lähtiessämme huomasimme tämän kaappikellon. Siihen oli liimattu pieni lappu, jossa luki: 1725-1750 talet, 1000 kr,-. Olen aina ollut huono laskemaan valuuttoja, joten kysyin mieheltäni hintaa, voiko se oikeasti tarkoittaa hieman reilua sataa euroa. Vahvistettuani hinnan vielä myyjältä, joka poikamme mielestä muistutti Pelle Miljoonaa, aloimme miettiä kellon kotiin kuljettamista. Tulimme tulokseen, että veljieni avulla kellon voisi ottaa olalle ja kantaa laivalle. Melko nopeasti kuitenkin totesimme, ettei se ehkä mahtuisi hyttiimme. Joten maksoimme kellon, otimme siitä valokuvan (sekä kuitin talteen), jätimme yhteystietomme kauppiaalle ja poistuimme iltalaivalla Suomeen. Melko pian tajusimme, että kello saattaa olla pian jo toisella omistajalla, eihän meillä ollut mitään takuita siitä, että antiikkikauppias säilyttäisi kelloa meitä varten. Illalla laivalla jo naureskelimme, että jos ei muuta, saimme sadalla eurolla hauskan tarinan itsellemme muistella.
Keväällä 2012 laitoin sähköpostia kauppialle. Ei mitään vastausta. Ajattelin, että ehkä hän ei ymmärrä englantia ja kirjoitin ystäväni avustuksella hänelle uuden sähköpostin ruotsiksi. Ei vastausta vieläkään.
Toukokuussa 2012 syntyi pieni poikamme. Minulla oli äitiyslomalaisena hyvin aikaa, joten päätimme ruotsia (sujuvammin kuin minä) puhuvan ystäväni kanssa matkustaa autolla Tukholmaan hakemaan kellon kotiin. Mittailimme autoni sisämittoja ja olimme aivan varmoja, että kello mahtuu autoon sisälle.
Ensin piti kuitenkin löytää se antiikkiliike. Muistin kutakuinkin sen sijainnin, mutta kaikki, jotka ovat joskus autoilleet Tukholman vanhassa kaupungissa, ymmärtänevät ettei liikkeen luokse pääseminen ole pakosti aivan helppoa. Kadut olivat kapeita ja täynnä turistiryhmiä, ja navigaattorini neuvoi meidät kapeatakin kapeammalle kujalle, missä japanilaisturistit väistivät autoani porttikonkeihin. Kiersimme samoja kujia löytämättä liikettä. Noin tunnin harhailun jälkeen olimmekin yhtäkkiä liikkeen edessä - ja siitä sisälle kysymään kelloa.
Liikkeessä oli edelleen sama Pelle Miljoonan näköinen myyjä. Hän oli hyvin hämmästyneen oloinen, ihmeissään mistä kellosta oikein puhumme. Ystäväni näytti hänelle joulukuussa saamaamme kuittia. Myyjä kaivoi esille suurennuslasin ja alkoi ihmetellen tutkia itse kirjoittamaansa kuittia. Kuin ei olisi yhtään ymmärtänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo melko varma, että kellomme komistaa jo jotain toista kotia.
Sitten ystäväni keksi näyttää sitä ainutta valokuvaa, jonka mieheni oli kännykällään kellosta liikkeessä joulukuussa ottanut (ja ylpeänä kellon omistajana lähettänyt sen ystävälleni tekstiviestinä).
Ja aivan yllättäen - tämä myyjä johdatti meidät takahuoneeseen ja siellä kello seisoi, ja vielä käyntikorttini kellon kylkeen liimattuna!
Siispä: kello kantoon ja autoon. Penkit nurin, etupenkki niin eteen kuin menee ja - eihän se sinne mahtunut. Joten kellon ympärille pakattiin autosta vilttejä ja pari jätesäkkiä, ja kello nostettiin auton katolle. Muutama turistiryhmä otti meistä ja puuhistamme valokuvia, noin kuukauden ikäinen poikani nukkui tyytyväisenä koko operaation ajan. Viimein kello oli auton katolla ja matka Suomen Lappiin saattoi alkaa.
Uskoimme, että kello ei toimisi. Emme edes ajatelleet, että se saattaisi toimia, vaikka myyjä vakuutti toisin. Loppukesästä 2012, vietettyään kesän autotallissa Espoossa, kello saapui Lappiin. Purimme Tukholmassa ystäväni kanssa tekemämme paketin ja laitoimme kellon paikoilleen. Mieheni asetti kellon näyttämään tuolloin nuorimman pojan syntymäaikaa, kymmentä yli neljä.
Seuraavana aamuna talon muutoin hiljettyä ihmettelin, mistä kuuluu raksutus. Vilkaisin kelloa, ja se olikin yhdeksän, ei kymmentä yli neljä. Soitin miehelleni töihin, josko hän olisi kotoa lähteissään vaihtanut kellon aikaa. Kielsi niin tehneensä. Tajusin: kello toimii! Se on sinänsä pieni ihme, tai ainakin ihmetyksen aihe, kellossa ei nimittäin ole sisällä punnuksia eikä meillä ole kellon vetämiseen tarkoitettuja avaimiakaan. Kello on kuitenkin käynyt tuosta päivästä lähtien.
Näin meille valkeni se,että kellon koneisto ei ole alkuperäinen 1750-luvulta peräisin oleva, vaan kellossa on hieman uudempi (patterilla) toimiva koneisto. Emme tosin ole uskaltaneet avata kelloa ja etsiä paristoa, vaan odotamme mielenkiinnolla sitä päivää jolloin kello pysähtyy ja arvoitus (ehkä) ratkeaa.
Kellossa ei siis ole punnuksia, joten sen "kaappi" -osa on tyhjä. Aluksi mietimme, että siitä tekisi baarikaapin. Sitten isot pojat totesivat, että kello olisi hyvä paikka säilyttää sählymailoja. Kello oli kuitenkin matkannut meille pitkän matkan ja halusimme, että se saisi arvoisensa käytön kunniapaikalla, joten teimme siitä koirien ruoka- ja tarvikekaapin. Tässä käyttötarkoituksessa se ilahduttaa meitä, ja koiriamme, joka päivä.
.jpg)
