Tervetuloa meille!

Tervetuloa meille!
Koti

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!

Joulurauha on julistettu ja hiljennymme joulun viettoon (ja pukin odotukseen).

Kuusi koristeltiin illalla. Jo kolmatta vuotta meillä on nämä samat aidot kynttilät. Kirjaimellisesti siis samat. Emme ole uskaltaneet niitä sytyttää, mutta emme ole raaskineet tähän tupaan sähköisiä kynttilöitäkään kuuseen laittaa. Sitten joskus kun pienet pojatkin ovat riittävän isoja etteivät a) kaada kuusta b) polta omia sormiaan, sitten sytytän nämä oikeasti!



Joulupukkia tosiaan meillä odotellaan vielä, mutta porot ovat jo saapuneet pari päivää sitten tuohon pihalle kuopimaan. Mikäs siinä, jouluista ja hauskaa, toki hieman sotkevia piha"lemmikkejä" toki ovat.


Perheen nuorimman tontun jouluaattoaamun poseerauksen myötä, oikein hyvää joulua kaikille täältä Piisin ja Pankon lämmöstä (ja Lapin lähes -30 asteen pakkasesta)!


maanantai 1. joulukuuta 2014

Joulutervehdys 1940 -luvulta

Viime yön aikana meillä koristeltiin talo joulukuntoon. On possua, nisseä, sydäntä, palloa, tonttua, poroa ja valoja. Huh. Kirjoitettuna kuulostaa varsinaiselta hässäkältä. On lasten askarteluja, lahjaksi saatuja ja ostettuja esineitä.

Erikoisin on kuitenkin kuvan joulukortti. Löysimme sen talostamme vanhan kaapin uumenista. Kortti on kirjoitettu 1940 -luvulla, varmasti heti pian Lapin sodan jälkeen. Kortin osoitekenttään on hauskasti kirjoitettu saajan nimen alle "Kuusijuhla", ja sen lähettäjästä ei ole varmuutta. Kortin saajaa, Mairea, pääsin välikauden kautta jututtamaan, mutta hänkään ei enää muistanut keneltä Inkeriltä kortin on saanut eikä miten kortti on tänne taloomme päätynyt.


Mairen sisko, Aino, on asunut tässä talossa, joten ehkä kortin saaja tuli järven yli siskonsa luo kyläilemään koulun kuusijuhlan jälkeen ja unohti kortin tänne. Ja nyt, 70 vuotta myöhemmin, tämä joulukortti on ripustettuna tupaamme kunniapaikalle.


Eteinen sai tänä vuonna jouluisen ilmeen. En ole runsauden ystävä, vaikka tästä valoloistosta ja koristeiden monipuolisuudesta näin voisikin päätellä.


Lasten jouluisia askarteluja vuosien varrelta on ripoteltu ympäriinsä:





Alla kuvassa mieheni lapsena, reilu 30 vuotta sitten, tekemä tonttu (johon eilen onnistuin saamaan särön!). Tälle tontulle on kaksi ja puolivuotiaamme tänään useamman kerran käynyt kertomassa joululahjatoiveensa; muumitalon. Pukin kirjeet on siis niin eilistä päivää, kun kerran homman voi hoitaa kertomalla toiveet ikkunassa olevalle tontulle. Tai kuten neljätoistavuotiaamme aikoo: "taidan laittaa pukille tekstarin".




sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Huutokaupan urkuharmoni


Vuosi sitten lähdimme mieheni kanssa käymään Sieppijärven kyläkoulun huutokaupassa. Olin viimeisilläni raskaana ja oli kiva ajella autolla ja kuluttaa odottavan aikaa. Kuuleessaan vanhan kyläkoulun huutokaupasta, vanhin poikamme ehti toivoa, josko sieltä saisi huudettua ison Euroopan karttan, sellaisen rullattavan.


Huutokauppa oli jo käynnissä, kun saavuimme Sieppijärven kylään. Emme siis päässeet sisälle koululle tarkistamaan huudettavaa tavaraa. Yksi kerrallaan tavaroita tuotiin yleisön nähtäville ulos, jossa hiljalleen sateli lunta. Hinnat nousivat yllättävän korkealle. Mieheni ehti haaveilla jo höyläpenkistä, mutta sen hinta nousi useampaan sataseen. Sitten oli vuorossa viisi urkuharmonia. Ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin hinnat nousivat reilusti yli sadan euron. Neljännen kohdalla mieheni huusi, pysyäkseen lämpimänä, kaksikymmentäviisi euroa. Muistan sen hiljaisuuden, mikä tuon huudon jälkeen laskeutui. Siihen asti hyvinkin vilkkaana käynyt huutokauppa oli yht´äkkiä täysin vaiti. Tökkäsin miestäni kylkeen ja arvelin meidän juuri "voittaneen" urkuharmonin. Näin kävikin.


Tuntui, että olimme riistämässä osan kylän historiaa, kun hieman iäkkäämpi kyläläinen mies tuli silmät lähes kyynelissä kertomaan, miten muistaa vieläkin kuinka "Terttu aina kevätjuhlissa soitti tällä urkuharmonilla Suvivirren". Hetken ehdin toivoa, että jätämme soittimen hänelle. En kuitenkaan onnistunut siinä, kun samainen mies jo auttoi meitä nostamaan harmonin autoomme.

Ajelimme Sieppijärveltä kotiin ja mietimme, mihin ihmeeseen a) tarvitsemme urkuharmonia ja b) sen sijoitamme.Kotimatkalta soitimme vanhimmalle pojalle, jotta tietääkö hän mikä urkuharmoni on. Ei tiennyt. 

Harmonista näkee, että se on ollut ahkerassa käytössä kouluaikanaan. Isosta osasta koskettimia on "norsunluut" pinnasta hävinneet. Koskettimet on myös kätevästi merkattu, jotta pienemmätkin sormet löytävät oikeat sävelet :)


Soittimen on Suomeen tuonut Hedén & kumpp. Nummelasta. Laatan mukaan tämä firma on saanut "Suomen Messut Oy:n laatupalkinnon vuonna 1925".

Urkuharmonissa on pianoon verrattuna se hyvä puoli, että ihan pienimmät soittajat eivät siitä saa ääntä ulos, elleivät sitten tee yhteistyötä jossa toinen painelee polkimia, toinen koskettimia...



Soittimena tässä harmonissa on ihan kiva ääni. Lisäksi se toimii hyvänä tavaratelineenä, välillä toki aivan liiankin hyvänä - sen päälle tuntuu helposti kertyvän kaikkea sellaista, jota perheen pienimpien käsiin ei haluta joutuvan. Virallisesti siellä kuitenkin säilytetään vain yhtä Block -valaisinta (josta on tällä hetkellä poltin palanut), lasten matkamuistoja (norsu ja käärme) ja pojan (joka jäi huutokaupan hintojen noustua pilviin ilman Euroopan karttaa) Suomenlahden pohjasta sukeltamaa mustepulloa.


Toukokuun koittaessa muistin, miten "Terttu oli aina soittanut Suvivirren" juuri tällä koulun viidestä urkuharmonista. En voinut muutakaan kuin opetella Suvivirren nuotit - ja 31.5.2014 kaikui Suvivirsi kodissamme jo ennen koulujen kevätjuhlan alkua.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Isi vähähiilari


Isänpäivän kunniaksi teimme isille pannukakkuja. Hän on aina tykännyt hurjasti amerikkailaisista pannukakuista, vaan nykyään tiukan vähähiilarisen ruokavalionsa takia ei niistä enää voi nauttia.

Tai voi. Löysin aivan ihanan vähähiilarisen pannukakkuohjeen blogista Favouriteinspirations

Näihin pannukakkuihin tulee kananmunaa (4 kpl), banaania (2 kpl) ja ruishiutaleita (½ dl). (ohjeessa niihin tulee kyllä kaurahiutaleita, mutta meillä sattui olemaan vain ruista talossa). Ja voita paistamiseen, tietenkin.



Kaikki ainesosat blenderillä taikinaksi. Olen muuten aina ollut sitä mieltä, että sauvasekoitin tai blenderi, mitä väliä, ja haarukallakin voi soseen tehdä jos koneita ei ole. Mutta silti. Tämä Kitchen Aid. Minulla on ollut paljon blendereitä mutta tämä on vähän niinkuin autojen Mersu (perustan tämän väittämän toki vain kuulopuheisiin, itselläni ei ole koskaan Mersua ollutkaan). Todella kestävä, tehokas ja monipuolinen, ja vielä saatavissa mitä herkullisimmissa väreissä!


Vähähiilariuden takia hillot ja vaahterasiirappi ovat myös kiellettyjen listalla. Mutta ei huolta. Otin mustikkaa ja banaania ja nekin edellä mainitulla blenderillä tehokkaasti sileäksi soseeksi. Todella hyvää ja makeaa hilloa!



Herkku, joka maistui myös talon nuorelle väelle. Pöydässä nuorenmiehen (ja lastenhoitajan) itse tekemä kortti isälle. En tiedä oliko se hillo vai itse pannukakku, mutta lisääkin haluttiin niin, että taikina loppui kesken.


Mutta miksi vähähiilaria? Ei, koska se on nyt niin muotia. Vaan puhtaasti terveydellisistä syistä. Tiukan vähähiilarisen ruokavalion myötä mieheni on pystynyt jättämään sokeri, verenpaine ja kolesterolilääkkeet pois, ja em. arvot ovat lääkärinkin yllätykseksi parantuneet ruokavalion myötä! Olen toki maininnut asian täällä blogissa jo parikin kertaa, mutta minusta se on vain niin upeaa, etten malta olla tätä ruokavaliota hehkuttamatta (täälläkään)!



Ps. saako lähettää terveisiä? Kissi Vähähiilarille: meidän Isi Vähähiilari oli kyllä ensin :) Tosin tämä "lykkii, lykkii, syvemmälle kykkii, kato tätä tykkii -tyyppi" on meidän perheen suosikkihahmo, jolle toivomme, kuten isällekin, pitkää ikää ja terveyttä!!

lauantai 8. marraskuuta 2014

Kaappikello ja sen arvoitus


Useimmat meillä vierailevat kysyvät, onko kaappikellomme talon alkuperäistä kalustoa. Ja voisihan tuo ollakin, ainakin samaa ikäluokkaa ja henkeä (yhtä rapistunut) kuin talomme.


Kaappikello ei kuitenkaan ole talon mukana meille tullut, vaan löysimme sen Tukholmasta. Joulukuussa 2011 olimme vanhempieni 140 -vuotisristeilyllä ja kävellessämme Tukholman vanhassa kaupungissa katseemme kiinnittyi antiikkiliikkeen ikkunassa olleeseen haarniskaan. Tuolloin yksitoistavuotias poikamme halusi mennä sisälle katsomaan tuota haarniskaa ja muuta ikkunasta näkynyttä sotamateriaalia.

Liikkeestä pois lähtiessämme huomasimme tämän kaappikellon. Siihen oli liimattu pieni lappu, jossa luki: 1725-1750 talet, 1000 kr,-. Olen aina ollut huono laskemaan valuuttoja, joten kysyin mieheltäni hintaa, voiko se oikeasti tarkoittaa hieman reilua sataa euroa. Vahvistettuani hinnan vielä myyjältä, joka poikamme mielestä muistutti Pelle Miljoonaa, aloimme miettiä kellon kotiin kuljettamista. Tulimme tulokseen, että veljieni avulla kellon voisi ottaa olalle ja kantaa laivalle. Melko nopeasti kuitenkin totesimme, ettei se ehkä mahtuisi hyttiimme. Joten maksoimme kellon, otimme siitä valokuvan (sekä kuitin talteen), jätimme yhteystietomme kauppiaalle ja poistuimme iltalaivalla Suomeen. Melko pian tajusimme, että kello saattaa olla pian jo toisella omistajalla, eihän meillä ollut mitään takuita siitä, että antiikkikauppias säilyttäisi kelloa meitä varten. Illalla laivalla jo naureskelimme, että jos ei muuta, saimme sadalla eurolla hauskan tarinan itsellemme muistella.


Keväällä 2012 laitoin sähköpostia kauppialle. Ei mitään vastausta. Ajattelin, että ehkä hän ei ymmärrä englantia ja kirjoitin ystäväni avustuksella hänelle uuden sähköpostin ruotsiksi. Ei vastausta vieläkään.


Toukokuussa 2012 syntyi pieni poikamme. Minulla oli äitiyslomalaisena hyvin aikaa, joten päätimme ruotsia (sujuvammin kuin minä) puhuvan ystäväni kanssa matkustaa autolla Tukholmaan hakemaan kellon kotiin. Mittailimme autoni sisämittoja ja olimme aivan varmoja, että kello mahtuu autoon sisälle.

Ensin piti kuitenkin löytää se antiikkiliike. Muistin kutakuinkin sen sijainnin, mutta kaikki, jotka ovat joskus autoilleet Tukholman vanhassa kaupungissa, ymmärtänevät ettei liikkeen luokse pääseminen ole pakosti aivan helppoa. Kadut olivat kapeita ja täynnä turistiryhmiä, ja navigaattorini neuvoi meidät kapeatakin kapeammalle kujalle, missä japanilaisturistit väistivät autoani porttikonkeihin. Kiersimme samoja kujia löytämättä liikettä. Noin tunnin harhailun jälkeen olimmekin yhtäkkiä liikkeen edessä - ja siitä sisälle kysymään kelloa.


Liikkeessä oli edelleen sama Pelle Miljoonan näköinen myyjä. Hän oli hyvin hämmästyneen oloinen, ihmeissään mistä kellosta oikein puhumme. Ystäväni näytti hänelle joulukuussa saamaamme kuittia. Myyjä kaivoi esille suurennuslasin ja alkoi ihmetellen tutkia itse kirjoittamaansa kuittia. Kuin ei olisi yhtään ymmärtänyt mistä on kyse. Tässä vaiheessa olin jo melko varma, että kellomme komistaa jo jotain toista kotia.

Sitten ystäväni keksi näyttää sitä ainutta valokuvaa, jonka mieheni oli kännykällään kellosta liikkeessä joulukuussa ottanut (ja ylpeänä kellon omistajana lähettänyt sen ystävälleni tekstiviestinä).
Ja aivan yllättäen - tämä myyjä johdatti meidät takahuoneeseen ja siellä kello seisoi, ja vielä käyntikorttini kellon kylkeen liimattuna!

Siispä: kello kantoon ja autoon. Penkit nurin, etupenkki niin eteen kuin menee ja - eihän se sinne mahtunut. Joten kellon ympärille pakattiin autosta vilttejä ja pari jätesäkkiä, ja kello nostettiin auton katolle. Muutama turistiryhmä otti meistä ja puuhistamme valokuvia, noin kuukauden ikäinen poikani nukkui tyytyväisenä koko operaation ajan. Viimein kello oli auton katolla ja matka Suomen Lappiin saattoi alkaa.


Uskoimme, että kello ei toimisi. Emme edes ajatelleet, että se saattaisi toimia, vaikka myyjä vakuutti toisin. Loppukesästä 2012, vietettyään kesän autotallissa Espoossa, kello saapui Lappiin. Purimme Tukholmassa ystäväni kanssa tekemämme paketin ja laitoimme kellon paikoilleen. Mieheni asetti kellon näyttämään tuolloin nuorimman pojan syntymäaikaa, kymmentä yli neljä.

Seuraavana aamuna talon muutoin hiljettyä ihmettelin, mistä kuuluu raksutus. Vilkaisin kelloa, ja se olikin yhdeksän, ei kymmentä yli neljä. Soitin miehelleni töihin, josko hän olisi kotoa lähteissään vaihtanut kellon aikaa. Kielsi niin tehneensä. Tajusin: kello toimii! Se on sinänsä pieni ihme, tai ainakin ihmetyksen aihe, kellossa ei nimittäin ole sisällä punnuksia eikä meillä ole kellon vetämiseen tarkoitettuja avaimiakaan. Kello on kuitenkin käynyt tuosta päivästä lähtien.

Näin meille valkeni se,että kellon koneisto ei ole alkuperäinen 1750-luvulta peräisin oleva, vaan kellossa on hieman uudempi (patterilla) toimiva koneisto. Emme tosin ole uskaltaneet avata kelloa ja etsiä paristoa, vaan odotamme mielenkiinnolla sitä päivää jolloin kello pysähtyy ja arvoitus (ehkä) ratkeaa.

Kellossa ei siis ole punnuksia, joten sen "kaappi" -osa on tyhjä. Aluksi mietimme, että siitä tekisi baarikaapin. Sitten isot pojat totesivat, että kello olisi hyvä paikka säilyttää sählymailoja. Kello oli kuitenkin matkannut meille pitkän matkan ja halusimme, että se saisi arvoisensa käytön kunniapaikalla, joten teimme siitä koirien ruoka- ja tarvikekaapin. Tässä käyttötarkoituksessa se ilahduttaa meitä, ja koiriamme, joka päivä.


keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Pankon päältä ja takaa

Blogin nimi - Piisi ja Pankko - kuvastaa talomme suurta ja vanhaa leivinuuni & avotakka -yhdistelmää. Tämä 3 x 3 x 3 metrinen möhkäle on rakennettu 1880 luvulla, siis täysin alkuperäinen. Piippu kylläkin on uusittu 2000 luvun alussa ja viime talvena paikkailimme leivinuunin luukun ympäristöä. Joidenkin (lue: äitini) mielestä tämä talomme keskuslämmitysyksikkö myös näyttää alkuperäiseltä, eikä suinkaan pelkästään positiivisessa mielessä. Kalkkipinta on siis rapautunut ja kaipaisi kipeästi kokonaan uusimisen.


Pankolle kiipeämisen olemme, vedoten pankon pitkään ikään, kieltäneet kaikilta muilta paitsi Viljami-tontulta. Kysyjiä on kyllä ollut hetkittäin ruuhkaksi asti, kun lapset ovat halunneet seikkailua ja "entisen ajan fiilistä". Nyt 11 vuotiaalle pojallemme kuitenkin tarjoutui tilaisuus päästä pankon taakse (ei vieläkään päälle). Huomasin nimittäin, että siellä oli paljon roskaa ja tarvitsin sopivan kokoisen apurin pankon taustaa siivoamaan.



Pankon takaa löytyikin sitten paitsi paljon puuroskaa, myös kaasut menettänyt ilmapallo.
Ja iloinen nuori apuri :)

Pankon takaa poistuminen tapahtui sekin vauhdikkaasti ja tyylillä:


Hetken päästä olimme jo kantaneet pankon taustan täyteen polttopuita ja leivinuuniin saatiin taas tulet. Siivousapurikin oli vaihtunut nuorimpaan, mutta into auttamiseen oli entisellään.



maanantai 20. lokakuuta 2014

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä kun latu on luistava alla"

Johan tänä kesänä lumettomia kuukausia olikin kaksin kappalein, sekä heinä- että elokuu. Kesäkuussa juhannuksena satoi vielä lunta ja syyskuun puolivälissä saimme sitten sen niin sanotun "ensilumen" maahan.

Tänään päästiin avaamaan ensilumen latu, eli tykkilatu. Kaikkiaan 2,5 km suuntaansa erinomaisessa kunnossa olevaa latu-uraa ja luistelubaanaa.

Ja ihan kohtahan se sitten onkin taas jo vappu :)

Kuva otettu 20.10.2014 klo 18 aikoihin.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Valmistuuko tämä remontti (oikeasti) koskaan?

Aloitimme remontin 9 kuukautta sitten. Helmikuisessa postauksessani jo hehkutin "vihdoin sen olevan valmis", mutta tuolloin olimme saaneet vasta alakerran osalta remontin valmiiksi. Yläkerta olikin sitten eri juttu. Vaikka saimme yläkerran tapetit valmiiksi jo viime keväänä, jäi matalan osan liukuovien toimitus pitkälle pääsiäisen jälkeiseen aikaan. Sitten olikin vuorossa kesäloma, ja nyt vasta saimme tavarat järjestykseen sekä liukuovien takana, että keskilattialla.

Tämmöinen siitä nyt kaiken odotuksen jälkeen tuli:

Tässä näkyy nyt loppuun siivottu kokonaisuus, etualalla isojen poikien pelitila, taustalla kirjasto-osio. Laidoissa liukuovien takana on talon lähes ainoat varastotilat. Ne ovatkin sitten melko täynnä.

Kirjaston lukunurkkaus. Nuo mieheni aikoinaan Askon poistomyynnistä ostamat tuolit ovat yllättävän miellyttävät istua. Ovaalin mallinen "mikä lie" toimittaa nyt sohvapöydän virkaa. Tuo "mikä lie" tuli tämän talon irtaimiston mukana, emmekä ole keksineet mikä se oikeasti olisi tai kenen toteuttama tai suunnittelema.

Ikean pieni kasvihuone sai uudet asukkaat. Simpukat ja fossiilit ovat vanhempiemme peruja, viime vuosisadan puolenvälin molemmin puolin kerättyjä. Käsittämätöntä, että tuon ison simpukan sisältä voi edelleen kuulla meren huminaa :)

Kuka vielä muistaa nämä? View masterit. Aika ennen dvd -leffoja ja play stationia. Jos ei muuta käyttöä niin kirjaston hyllyllä pölyä keräämässä.

Varastoja siivotessa löysin viestin vuodelta 1991. Tämä on tietämättäni kulkenut tavaroideni mukana kaikki nämä vuodet - ja muutot.

Liukuovien takana on runsaasti tilaa, tai olisi, jos siellä ei olisi kattoa myöten laatikoita ja tavaraa.

Nyt on aika ottaa hetki rennosti! Viipurin evakkoarkku kätkee nykyään sisäänsä lasten leluja ja pelejä, joten tuskin tämä tila rauhan tyyssijana säilyy, eiköhän täälläkin pian voi kompastua Rubikin kuutioon.

Ja kaiken tämän järjestelyn jälkeen jäi muutama kirja ilman hyllytilaa. Joten jatkoa seurannee tämän tiimoilta.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Herkkuviikko

Tällä viikolla meillä on herkuteltu. Sain työkaveriltani ihanan kauniin kukkakimpun - mutta se olikin lisäksi kokonaan syötävä yrttikimppu!

Tuoreminttua, rakuunaa ja kehäkukkia. Kaikki syötäviä, täällä Lapin kesässä kasvaneita herkkuja. Sekä silmän että vatsan ruokaa!


Töistä kotiin kimppu matkusti maljakossa auton keskikonsolissa. Tästä jäin miettimään pitäisikö useamminkin olla kukkia autossa ihan muuten vaan? Autoni on kuitenkin useimmiten täynnä lastenrattaita, turvaistuimia, suksia, monoja, koulureppuja, luistimia... joten saattaa olla, että kukat jäisi vain "jalkoihin".

Kotona kukat pääsivät kirkkaaseen Aalto -vaasiin. Todella kaunis ja ihanasti tuoksuva kimppu! Ja niin herkullinen. Minttu on loistava mauste mutta myös ihana lisä veden joukossa, rakuunaa käytin heti illan kanaruoassa. Kehäkukat toimivat ainakin salaatissa syötävänä koristeena. Oiva tapa houkutella myös perheen nirsoimmat salaatin syöjät - mitä erilaisempi juttu, sitä varmemmin maistavat.


Lauantai-iltana oli vuorossa naapuritunturissa Oloksella joka syksyiset Ruokafestit. Ja mitä herkkuja siellä taas olikaan tarjolla; muiden muassa kaskinaurista Sodankylästä, poronkieltä Raattamasta, siikaa Inarijärveltä, kuningasrapua Norjasta ja sokerina pohjalla - Kokki Lapista - aina yhtä hymyilevä ja loistavaa ruokaa tekevä, MTV3:n aamuista tuttu, Tero Mäntykangas.


Pannulle öljyn ja voin sekaan siveltiin aromia katajanoksalla, sitten liekitettiin hirveä jaloviinan voimin.



Ja oltiin siellä mekin. Samalla juhlistettiin isoimman pojan 14 vuotissynttäreitä. Kuinka aika rientääkään nopeaan!



Ilta sai hullunkurisen lopun, kun leikkaava, tuskainen huuto kuului kaksivuotiaamme suunnalta. Vielä hetkeä aiemmin hän oli istunut tyytyväisenä syömässä poron kieltä. Tiesin heti, että nyt sattuu, vaan en, että mihin. Pian huomasimme, että hän oli kaikessa hiljaisuudessa työntänyt hammastikkuja housuihinsa. Naureskellen toimeliaalle pojallemme lähdimme vatsat täynnä kotia kohti.